Arvoisat kutsuvieraat, hyvä juhlayleisö ja kaikki suunnistuksen ystävät. Minulle oli ilo ja kunnia tulla juhlapuhujaksi Rastiimin 20 vuotisjuhlaan. On myös mukava tulla kuulemaan Haapajärven yli 60-vuotiaasta suunnistuksen historiasta.

Luulenpa että kaikki juhlavieraat tunnistavat seuraavan tapahtuman:

Seuraan sini-punaista viitoitusta, lähtöön on matkaa 1,4 kilometriä. Juoksen ensin hiekkatietä, sitten viitoitus kääntyy polulle. Lähtöön saapuessani ovat lähdössä kello 10.42 lähtijät, minun lähtöaikani on vasta 10.56. Vaihdan kuulumisia muutaman tutun kanssa ja vetäydyn sitten hieman sivummalle keskittymään ja rauhoittumaan. Venytän pohkeet puun kantoa vasten ja ravistelen reisiä rennosti. Vielä muutamat huokaisut jännityksen purkamiseksi ja sitten kuuluukin: 10.56 LÄHTIJÄT : VIRKKULA, VÄHÄSÖYRINKI, UUSIVIRTA, NUOLIOJA. Niin siinä jälleen seistään tuttujen kanssa samassa karsinassa, höpötellään vielä niitä näitä ja katsotaan mallikartta. Vihdoin tulee 5 viimeistä piippausta ja saan lähtöluvan. Nostan oman kartan ämpäristä ja lähden juoksemaan kohti K-pistettä. Ennen K:ta katson ykkösrastille reitin ja yritän vauhdissa ottaa suunnan. Siitä alkaa jälleen kerran yksi ainutlaatuinen suunnistus ja pääsen nauttimaan kisan järjestäneen seuran hyvästä työstä.

 Niin suunnistuksessa kuin kaikissa muissakin urheilulajeissa urheilija kokee varmasti henkisesti jännittävimmät hetket juuri ennen kilpailusuoritusta. Kilpailujännityksestä puhuttaessa käytetään myös nimityksiä keskittyminen, psyykkinen valmennus tai mentaaliharjoittelu. Mielestäni kilpailujännitys-sanana kuvaa aidoimmin tätä tilannetta, koska kyllähän siinä jännittämisestä nimenomaan on kyse.

Tämä hetki onkin lopputuloksen kannalta ratkaiseva, fyysisen harjoittelun jälkeen ehkä seuraavaksi tärkein. Kun pystyy hallitsemaan kilpailujännityksen ja toisaalta ottamaan siitä sopivasti positiivista energiaa, pystyy myös voittamaan. Kilpailujännitys tunnetaan usein perhosina vatsassa, kohonneena sydämen sykkeenä ja lievänä hermostuneisuutena. Jännitys kohottaa myös aistitoiminnot valppaiksi. Olotila ei välttämättä ole mitä mukavin ja siihen tuskin kukaan koskaan tottuu.

Mutta kilpailujännitystä pystyy onneksi hallitsemaan, kun tiedostaa miten itse kokee jännityksen ja häiritseekö se omaa urheilusuoritusta. Keinoja, joilla jännitystä hallitaan on varmaan yhtä monta kuin on urheilijaakin.

Itselläni oli käytössä ns. tiivistetty kilpailupäivän ohjelma. Kirjoitin yhdelle A4 kokoiselle paperille, ranskalaisilla viivoilla allekkain, kaikki oleelliset asiat mihin kiinnitän huomion ja miten toimin kilpailupaikalla, lähtöpaikalla ja itse suunnistussuorituksessa. Seuraavassa muutama esimerkki: VERRYTTELYSSÄ: harjoittelukartta telineessä, katsekontakti, reitinvalinta, suunnitelma, suunnistusajattelun herättäminen. LÄHTÖKARSINASSA: mielikuvissa kartantaittelu ja mielikuva 1-välistä, olotila RAUHALLINEN. KILPAILUSSA: Jos pitkä hiihtopätkä, tee suunnitelmia seuraaville väleille niin ettei vauhti hidastu. Ja toinen kohta kilpailusta: OIKO pitää olla suunniteltu.

Luin siis tämän paperin läpi aina ennen kilpailupaikalle saapumista ja joskus myös keskittyessä ennen varsinaista kilpailua. Sen ohjeistuksen mukaan toimiessa minun oli helppo keskittyä vain oleelliseen ja suunnistussuorituksista alkoi sen myötä tulla rennompia ja virheettömämpiä. Minulla oli näin lähes kaikkiin tilanteisiin valmis suunnitelma, jolloin ei tullut enää epävarmoja hetkiä ja tiesin aina miten toimia. Jopa ne kuuluisat oikomiset tulivat hallintaan, eikä tarvinnut enää hiihtää umpihankea takaperin omia jälkiä, kun oiko oli päättynyt jostain syystä ylitsepääsemättömän ojan varteen. A4-Paperi on muuten melkein kulunut puhki ja revennytkin hieman kaikissa kisäjännityksissä.

Joskus voi tulla kuitenkin niin yllättäviä tilanteita ettei niihin olisi voinut tällaisella A4-paperillakaan valmistautua. Olimme Ranskassa Maailman Cupin osakilpailussa vuonna -91. Minulla oli monot kuivamassa hotellihuoneemme patterin yläpuolella, josta ne aamulla otin mukaani kilpailupaikalle. Siellä, kun laitoin monot jalkaani, ihmettelin miksi ne ovat niin pienet. Kuuma patteri oli kutistanut kenkiä. Huoltojoukoilla oli mukana kuumailmapuhallin ja sillä sitten venytettiin monoja. Tuli niistä sen kokoiset että kilpailun pystyin hiihtämään, varpaat kylläkin hieman koukussa. Menestys ei silloin ollut vielä ihan huippuluokkaa.

Ennen kuin pystyy kokemaan tällaisia jännittäviä hetkiä, täytyy kuitenkin olla takana paljon harjoituskilometrejä ja -tunteja, kuten Rastiimin historiikkikin sanoo, Ne on pärjänny, Jotka on harjoitellu.

Ohjattu harjoittelu olisi mielestäni hyvä aloittaa noin 14-18 vuoden ikäisenä. Nuorena, kun on innostunut jostain asiasta, niin siihenhän suorastaan hurahtaa. Jos vielä huomaa että on lähellä ikäistensä kärkipäätä Suomessa, niin on kaikki mahdollisuudet päästä uralla pitkälle. Siirtyminen aikuisten sarjaan on helpompaa, kun on jo säännöllistä harjoittelua taustalla ja harjoittelumäärät lisääntyvät silloin yleensä järkevästi portaittain.

Suunnistus lajina on hyvin monipuolinen, mikä antaa mahdollisuuden harjoitella myös monipuolisesti. Rasitusvammojen esiintyvyys on hyvin pientä, koska harjoittelu kuormittaa tasapuolisesti koko kroppaa. Itse käytin harjoitteluna mm. metsätöitä. Jyväskylässä kysyin paikalliselta metsänhoitoyhdistyksen työnjohtajalta Saarivaaran Arilta, että löytyisikö jokin metsäpalsta, jossa voisin tehdä metsätöitä. Löytyihän sieltä Vaajakosken kanavan läheltä leppämetsää, joka kaipasi harvennusta. Minä metsurina tein hommia pokasahalla, vesurilla ja kirveellä. 3-4 tunnin työrupeamat korvasivat monta voimaharjoitusta ja koko kroppa tunsi tehneensä jotain. Ohikulkijat ihmettelivät myös töitäni ja jotkut epäilivät, onko minulla yleensä lupaa kaataa niitä puita.

MM-ryhmän leirillä Ramsaussa teimme myös kerran metsätöitä. Hotellinomistajan metsään oli tullut lumenkaatoja, kun vuorilta oli tullut lumivyöryjä. Korjasimme näitä puita koko joukkueella ja saimme palkkioksi leirin aikaiset ruokajuomat ilmaiseksi.

Fyysisen harjoittelun yksi oleellinen tekijä on se että tärkeimpiin harjoituksiin täytyy valmistautua lähes samalla tavalla kuin kilpailuihin. Silloin harjoitukset tulee tehtyä kunnolla ja ne ovat jopa kovempia kuin kilpailut. Minulla oli käytössä vuosittain toistuvia harjoituksia, jotka samalla testasivat sen hetkistä kuntoa. Yksi oli Laajavuoren pururadan juoksu , 3 x 3km matka, jonka juoksin aina yksin. Maajoukkueleirillä henkisesti kovin harjoitus oli Vuokatin Vaaralle tasatyöntö 3 x ja luistelu 2x rullasuksilla. Se tehtiin aina yhteislähdöllä koko joukkueena. Kun tämä Vaaran testi oli ohi, tuntui että sitten vasta pystyi leirillä keskittymään normaaliin harjoitteluun. Kaikki ryhmäläiset taisivat olla asiasta samaa mieltä. Oli myös omia sauvarinneharjoituksia Laajavuoressa myöhään syksyllä ennen lumille menoa. Kun nämä harjoitteet oli tehnyt hyvin, oli mukava lähteä hiihtämään pitkää treeniä pohjoiseen ja oli itsevarma olo omasta kunnosta.

Suunnistuksen suola on mielestäni taito suunnistaa. Joskus kokee ns flow elämyksen, kun kaikki menee nappiin ja rastit suorastaan tulevat syliin. Toisena hetkenä taas mikään ei täsmää ja on tunne kuin ei olisi koskaan lajia harrastanutkaan.

Suunnistustaidoissa on hyvä tietää omat vahvuudet ja heikkoudet. Vahvuuksia kannattaa korostaa ja heikkouksia parantaa. Sama pätee fyysisessä harjoittelussa. Minulle taidollisesti vaikeimpia olivat korkeuskäyrät. Huomasin sen keski-euroopan kilpailuissa, jossa käyrien ymmärtäminen on oleellista hiihtosuunnistuksen reitinvalintoja tehdessä. Kerran Italiassa Maailman Cupin osakilpailuissa yllätyin, kun luulin että lasketaan metsästä peltoaukealle maaliin ja kuitenkin kokoajan hiihdin ylämäkeen. Pelto siis olikin mäen päällä. Harjoittelin käyrien lukemista mm. laskemalla kartoista korkeuseroja eri reiteiltä ja kesäsuunnistuksissa hakeuduin kilpailuihin, joissa oli paljon korkeita laajoja mäkialueita, kuten itäsuomen vaara-alueet. Taitoharjoittelua tehtiin paljon rullasuksilla ja pyöräsuunnistamalla.

Mattilan Riitan kanssa olimme kilpakumppaneita ja Riitan suunnistustaitoja täytyi monesti ihailla. Hän taitaa niin kesä, kuin hiihtosuunnistuksen. Riitan kaltaiset taidot ovat luonnonlahjakkuutta.

Lihashuolto täytyisi kuulua kaikkien urheilijoiden ohjelmaan. Lihas ominaisuuksilta olemme erilaisia ja jokainen tarvitsee omanlaista lihashuoltoa. Lihashuolto ei ole mielestäni mikään erillinen osa urheilua vaan se sulautuu hyvin normaaliin harjoitteluun. Venyttely pitäisi olla itsestään selvää ja riittävän monipuoliset ärsykkeet harjoittelussa, kuten loikat, hypyt, erilaiset nopeusvoimaharjoitteet toimivat hyvin lihashuoltajina. Hierontaa tarvitaan palautumiseen ja toisaalta valmistamaan lihaksia koviin kilpailuihin.

Kilpailujännityksen hallitseminen, fyysinen harjoittelu, taitoharjoittelu ja lihashuolto ovat urheilun perusasioita. Näitä kun sopivasti yhdistää, tulee harjoittelusta mielenkiintoista, se on monipuolista ja kehitystä yleensä tapahtuu. Itseluottamus kasvaa menestyksen myötä ja se taas lisää menestystä. Voitot eivät tule sattumalta.

Nykyään työskentelen lasten fysioterapeuttina ja siksi lasten liikkuminen on tänä päivänä lähellä sydäntä. Lasten luonnollinen liikkuminen on huolestuttavasti vähentynyt ja mielestäni tähän asiaan tulisi kiinnittää enemmän huomiota.

Lapsen liikkumisen motivaatio herää vauvana vuorovaikutuksesta vanhemman kanssa. Lapsen kasvaessa me aikuiset vaikutamme valinnoillamme miten lapsemme liikkuvat. Helposti työnnämme lapsia rattaissa, vedoten kiireeseen. Siirrymme pienetkin matkat paikasta toiseen autolla ja pahimmassa tapauksessa kuskaamme lapset autolla kouluunkin. Tällaisilla valinnoilla valitettavasti estämme tehokkaasti lapsen normaalin peruskunnon kehittymisen ja tuki- ja liikuntaelimistön vahvistumisen.

Koulumatkat ovat helpoin tapa toteuttaa lapsen arkiliikkumista. Omat lapseni yllättivät yhtenä päivänä kertomalla että he kulkevat vuoden aikana koulumatkoilla yhteensä 900km. Heidän päivittäinen koulumatka on 5km ja he kulkevat sen pyörällä tai jalkaisin. Tällaista liikuntamäärää ei helposti tule edes säännöllisellä liikunnan harrastamisella.

Meillä vanhemmilla tulisi olla motivaatiota, jotta opettaisimme ja kannustaisimme lapsia liikkumaan mahdollisimman paljon tavallisessa arjessa.

Lämpimät Onnittelut Rastiimin väelle hyvästä seuratyöstä suunnistuksen parissa, Nuori Suomi –sinettiseura jo kertoo laadukkaasta seuratoiminnasta ja nyt kirjoitettu Historiikki kokoaa hienosti yhteen seuran pitkän historian. Voitte hyvällä omallatunnolla olla ylpeitä seurastanne, nöyryyttä koetaan sitten siellä metsänkätköissä.

Arja Nuolioja